Japanin tilanteen takia omat masennukseni tuntuvat pieniltä. Minulle on sanottu ja tiedän sen itsekkin, että on ihmisiä joilla menee huonommin kuin minulla ja että jos joutuisin oikeasti tiukkaan tilanteeseen selviäisin ja ei olisi aikaa olla masentunut. Pelkäänpä, että juuri jos olisin ollut tuolla järistysten ja tsunamin keskellä olisin silti masentunut ja sen jälkeen vielä paljon, paljon enemmän.
Syyhän nimenomaan tähän masennukseen tässä hetkessä on se, että en saanut edes lapsena pudottaa lyijystä tehtyä suurta klönttiä lapsen harteiltani koskaan. Oli kannettava painolastia myös äidin puolesta osittain. Sydämmessä oli halin mentävä aukko joka oli täytetty surulla. Myös suuria surullisia aaveita oli aina kainaloissain ja pää, se oli aina pilvissä onneksi... :)
Tänään yritin sitä itsensä niskasta kiinni ottamista oikein kunnolla. Sitähän myös läheiseni (hyvää tietysti tarkoittaen)niin ärsyttävällä ja rohkaisevalla tavalla minulle jatkuvasti toitottavat "Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja lopetat noi tyhmät puheet".
En kykene täyttämään lähellekkään heidän ehdoittamiaan työvelvoitteita uupumiseni takia tai saatika kyläilemään jatkuvasti tai juoksemaan mukuloiden tapahtumissa iloisena imemässä laskiaispullaa kiduksiin. Hyvä jos jaksan mennä suihkuun tai valmistaa tuon päivällisen... yleensäkään syödä.
Poistuin kodistani ja lähdin ystäväni kanssa kaupassa käymään. ihmisten posituiivisuus sai jotenkin oman itsen tuntumaan vieraalta, väärältä ja epäsopivalta sopimaan tai menemään minnekkään. Kävin myös piristämässä itseäni jäätelöllä ja rangaistakseni itseäni olin sitten loppupäivän syömättä. jotenkin ruokaan suhtautuminen on muuttunut ja minun pitäisi mielestäni laihtua kesäksi ainakin se muutama kilo. Luulen kai muuttuvani iloiseksi ja pirteäksi laihduttamalla tai olematta syömättä kuten nuo kuntokeskusten värikkäissä vaatteissa pomppivat naiset. Liikunta auttaisi masennukseen, mutta ei jaksa lähteä liikkumaan.
Telkkaristakin tulee kaikkea paskaa, kokkien taistoa mestaruudesta, laulukilpailuita, dokumentteja aina vain sairaammista asioista... mikään ei kiinnosta. Ehkä tuo kiinnostuksen puute johtuukin siitä, että olen vain ja ainoastaan kotona. Tietysti opiskelen ja teen keikkaluonteisesti työtä, mutta opinnot on pääosin etänä ja se on minulle sopinutkin nyt tässä tilanteessa vähän liiankin hyvin.
Olen vain tylsistynyt lisää ja mennyt enemmän sisälle kuoreeni ja alkaa olla jo pelottavaa viedä roskia katokseen. Tuntuu, että kaikki ohikulkijat ja naapurit näkevät heti, että olen masentunut. Hiukan paranoidia jo, tiedän. Haluaisin vain aina niin kilttinä tyttönä piilottaa omat ongelmani kuten piilottelin aikoinaan isäni juoppoutta ja siitä seuranneita sadistisia väkivalta kohtauksia.
Olisi niin kiva olla onnellinen, edes kerran. Olisiko nyt tuon terapian paikka jossa voin löytää uudestaan onnen, isoimman aarteen ja sateenkaaren pään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti